Kaiken jälkeen vieläkin

Voin syyttää kaamosta. Tämänhetkisen maailman valon puutetta, minkä vuoksi on etsittävä sitä jostain sisältäni. Minun aurinkoni nousee ruoan ja laihduttamisen laitumilta, murisevasta vatsasta ja tyhjistä keittiön kaapeista. Luulen niin. Ainakin tunnen voitonriemua, kun peilistä katsoo takaisin jotain luisempaa kuin eilen.

Olen ollut sairas pitkään. Anoreksiaa, bulimiaa, laihtumista, ahmimista, pakkoliikuntaa, pureskelua ja sylkemistä, ylipainoa, vaarallista alipainoa. Ainakin kymmenen vuotta sairautta tai elämäntapaa, miten sen nyt haluaakin määritellä. En itsekään tiedä tarkalleen, olenko sairas vai terve. Kun on niin syvällä tässä suossa, niin on vaikeaa oikein kunnolla nähdäkään.

En tiedä, haluanko kadota vai tehdä itseni näkyväksi. Voin tuijottaa itseäni tuntikausia peilistä näkemättä oikein mitään. Sitten muistan joskus saaneeni laihduttamalla esille ainakin luita. Ainakin niitä minusta löytyy, jos ei muuta.

Ehkä laihduttaminen saa peilikuvan vastaamaan jotain, eikä vain tuijottamaan mitäänsanomattomana takaisin. Edes huutamaan kivusta.

Ja ehkä jossain kaiken tämän lihan alla on jotain arvokasta, jotain unohdettua.

Vesipaastosin kaksi päivää vanhemmilla vietetyn viikonlopun jälkeen, kunnes tänään aamuyöllä söin paketillisen Enkeli-konvehteja. Se on syy jatkaa paastoa, vaikka tiedänkin tarkalleen, kuinka typerältä tämä kuulostaa. Ei vain jotenkin kiinnostaa enää se, mikä on terveellistä tai järkevää.