Ei vielä

Kuinka typerää tuoda sokerimunkkeja hoikille naisille. Siltäkö me näytämme, että syömme paperipussin tahraiseksi rasvoittavia sokeripossuja? Jotkut miehet ovat niin hellyyttävän epätietoisia siitä, mitä sorjan kropan ylläpitäminen vaatii. Kämppikseni töksäyttää suoraan, ettei vain syö sokerirasvamössöjä ja torppaa kyselyt laihdutuskuureista alkuunsa sanomalla olevansa elinikäisellä dieetillä, johon ei vain kuulu noin tyhjiä ja turhia kaloreita.

Miespuolinen kaverimme katsoo minua munkkipussi ojollaan ja hymyilee kysyvästi. Ehkä myöhemmin, väistän hänen ehdotuksensa. Laitan kahvia tulemaan, nappaan posliinikupit kuivauskaapista ja nostan jääkaapista sokeroimattoman mantelimaidon pöytään. Mies katsoo maitopurkkia hetken ja sanoo juovansa kahvinsa mustana.

Ei kieltäytymisessä pitäisi olla mitään hävettävää tai tuomittavaa. Oli kyse sitten sokeroimattomista kasvimaidoista tai sokeriin upotetuista kultakuorisista munkeista. Miksi sitten kuitenkin ne terveellisemmät vaihtoehdot ohittaessaan on normaali? Miksi bileissä nakit, lihapullat, perunasalaatit, sipsit, dipit, karkit, mokkapalat tarjoilukulhoihinsa jättävä joutuu juoruakkojen puheenaiheeksi, että mikäköhän sillä nyt on, laihduttaakohan se vai mikä on kun ei kelpaa, epäkohteliasta tuolla tavalla kieltäytyä?

En vain osaa enää syödä julkisesti. Ruokalassa otan vain kahvia, kahvilassa otan vain kahvia, ravintolassa otan vain kahvia. Syön vain oman huoneeni suojissa, jossa voin keskittyä täysin makuihin, pitää syömisen omana salaisuutenani, jota kukaan ei näe.

Kun istun kaverini kanssa ravintolassa, hän sanoo ettei ole koskaan nähnyt minun syövän. Hänen edessään tuoksuu varmasti herkullinen hampurilainen, sivuilta pursuaa kastiketta ja pihvissä kimaltelee rasva. Uunituoreet ranskalaiset rapisevat hampaita vasten ja sokerilimu huuhtelee suolan mennessään. Haluanko maistaa? Pyöritän päätäni ja haukkaan koko annoksen yhdellä hotkaisulla silmieni ahnaaseen kitaan.

Jos pystyn kieltäytymään empimättä, en tarvitse sitä. En vielä ainakaan.

Kun vuorottelee paaston ja ahmimisen, tyhjän ja täpötäyden vatsan, kieltäymyksen ja kontrollin täydellisen menettämisen välillä ei enää muista, miltä tuntui tilata ruoka-annos vain koska hiukoi.

Pystyn vielä kieltäytymään, joten miksi ottaisin?
Selviytymistaisteluaan käyvä eläin ei ole vielä herännyt sisuksissani. Ei vatsan pieni kurina sitä herätä.

Se teroittaa kyntensä tavallisesti öisin. Se käyskentelee loisteputkivalojen särinässä ja huoltoasemien nuhjuisten valikoimien edessä.
Kaukana päivänvaloa kestävien lounaiden ääreltä.