Ei vielä

Kuinka typerää tuoda sokerimunkkeja hoikille naisille. Siltäkö me näytämme, että syömme paperipussin tahraiseksi rasvoittavia sokeripossuja? Jotkut miehet ovat niin hellyyttävän epätietoisia siitä, mitä sorjan kropan ylläpitäminen vaatii. Kämppikseni töksäyttää suoraan, ettei vain syö sokerirasvamössöjä ja torppaa kyselyt laihdutuskuureista alkuunsa sanomalla olevansa elinikäisellä dieetillä, johon ei vain kuulu noin tyhjiä ja turhia kaloreita.

Miespuolinen kaverimme katsoo minua munkkipussi ojollaan ja hymyilee kysyvästi. Ehkä myöhemmin, väistän hänen ehdotuksensa. Laitan kahvia tulemaan, nappaan posliinikupit kuivauskaapista ja nostan jääkaapista sokeroimattoman mantelimaidon pöytään. Mies katsoo maitopurkkia hetken ja sanoo juovansa kahvinsa mustana.

Ei kieltäytymisessä pitäisi olla mitään hävettävää tai tuomittavaa. Oli kyse sitten sokeroimattomista kasvimaidoista tai sokeriin upotetuista kultakuorisista munkeista. Miksi sitten kuitenkin ne terveellisemmät vaihtoehdot ohittaessaan on normaali? Miksi bileissä nakit, lihapullat, perunasalaatit, sipsit, dipit, karkit, mokkapalat tarjoilukulhoihinsa jättävä joutuu juoruakkojen puheenaiheeksi, että mikäköhän sillä nyt on, laihduttaakohan se vai mikä on kun ei kelpaa, epäkohteliasta tuolla tavalla kieltäytyä?

En vain osaa enää syödä julkisesti. Ruokalassa otan vain kahvia, kahvilassa otan vain kahvia, ravintolassa otan vain kahvia. Syön vain oman huoneeni suojissa, jossa voin keskittyä täysin makuihin, pitää syömisen omana salaisuutenani, jota kukaan ei näe.

Kun istun kaverini kanssa ravintolassa, hän sanoo ettei ole koskaan nähnyt minun syövän. Hänen edessään tuoksuu varmasti herkullinen hampurilainen, sivuilta pursuaa kastiketta ja pihvissä kimaltelee rasva. Uunituoreet ranskalaiset rapisevat hampaita vasten ja sokerilimu huuhtelee suolan mennessään. Haluanko maistaa? Pyöritän päätäni ja haukkaan koko annoksen yhdellä hotkaisulla silmieni ahnaaseen kitaan.

Jos pystyn kieltäytymään empimättä, en tarvitse sitä. En vielä ainakaan.

Kun vuorottelee paaston ja ahmimisen, tyhjän ja täpötäyden vatsan, kieltäymyksen ja kontrollin täydellisen menettämisen välillä ei enää muista, miltä tuntui tilata ruoka-annos vain koska hiukoi.

Pystyn vielä kieltäytymään, joten miksi ottaisin?
Selviytymistaisteluaan käyvä eläin ei ole vielä herännyt sisuksissani. Ei vatsan pieni kurina sitä herätä.

Se teroittaa kyntensä tavallisesti öisin. Se käyskentelee loisteputkivalojen särinässä ja huoltoasemien nuhjuisten valikoimien edessä.
Kaukana päivänvaloa kestävien lounaiden ääreltä.

Ruokapornoriippuvaisen päiväkirjasta

Vain turvallista, ei mitään sen ulkopuolelta. Comfort zone, joka on melkein huomaamatta kutistunut taas niin naurettavan pieneksi. Minä ja minun turvaruokani, Granny Smith -omenat, Pepsi Max, vesi ja vitamiinit. Kaikki muu on jotenkin pelottavaa. Haukku leivästä on tuhat kiloa syyllisyyttä niskassa, rasvaa tihkuva suklaamuffinsi miljoona syytä rankaista itseään.

Sain alkusyksystä sysäyksen ryhtyä vegaaniksi. Eettisistä syistä pääsosin mutta myös terveydellisistä. Nyt vegaanius tuntuu taas yhdeltä syyltä rajoittaa ruokavaliotaan, vaikka tietysti ne muutkin syyt ovat edelleen olemassa. Olen aiemmin ryhtynyt kasvisyöjäksi vältelläkseni kaloreita ja toisinaan syömistä kokonaan. Olen valehdellut kärsiväni vehnäallergiasta vältelläkseni muiden tuputtamia pastoja ja leipiä. Ja nyt olen tahrannut vegaaniudenkin syömishäiriöllä.

Jouluna ratkesin maitotuotteisiin. Fetaan, kahvimaitoon, suklaaseen, ja varmaan niitä oli tungettu kaikkiin niihin syntisen hyviin laatikoihinkin. Ja niihin pulliin, joita hotkin kuin järkensä lopullisesti menettänyt. Täällä kaukana vanhempien jääkaapeista on helppo pysyä ruodussa, kun ei ole mitään huokutuksia kaapin pohjukoilla vaanimassa. Täällä en ratkea, vaikka ruokakaupat yrittävätkin saada kuluttajat lankeamaan paistopisteen kuolattavan ihaniin tuoksuihin, niihin dallaspulliin, karjalanpiirakoihin, fetakolmioihin, korvapuusteihin, viinereihin, rasvasta kiiltäviin ja sokerista rouskuviin kaloripommeihin.

Kaipaan ruokaa kaikesta tästä rajoittamisesta huolimatta (tai juuri sen takia). Sen tuntumaa suussa, tuoksuja, makuja, jotka täyttävät suun ja aktivoivat mielihyväkeskukset. Kaipuu ei koskaan lähde pois, en koskaan ole menettänyt ruokahaluani. Olen aina himoinnut sitä niin paljon, että silmissä sumenee eikä päässä liiku muita ajatuksia. Olen aina voinut ahmia sitä pahaan oloon asti ja ylikin. Vatsa viimeisillään raskaana olevan näköisenäkin olen raahautunut kaivamaan kaappeja ja mättämään suuhuni vaikka jauhoja, jos ei muuta ole tarjolla.

Kaipaan pullaa! Kahvihetkiä mummin luona ja överiksi vedettyjä tarjoiluja, viinereitä, pullapitkoja, suklaakeksejä, kääretorttuja, täytekakkuja. Verkalleen valuvia sunnuntaita ja yhteisiä leivontahetkiä äidin kanssa, kun koko lapsuudenkodin keittiö tuoksui kanelilta ja kardemummalta ja vasta keitetyltä kahvilta.

Kaipaan rasvaa ja suolaa. Pestoa, todellista lohturuokaa. Suuria kulhollisia pestopastaa. Ja vitut, kattilallisia, jättimäisiä kattilallisia toisensa perään!

Monet vegaanit sanovat, etteivät himoitse lihaa ollenkaan mutta juustoa heillä on ikävä. En ole poikkeus, valitettavasti. Toki on olemassa vegaanisiakin juustoja mutta en ole niitä maistanut, joten en osaa himoitakaan, näin niiden makua tietämättä. Mutta voi luoja, että himoitsen juustoa. Rasvaista, pehmeää, lämmintä, notkeaa ja vähän pinnalta ruskettunutta juustoa. Kaipaan pizzaa, ohutpohjaista ja rapeaa pizzaa. Ehdottomasti kiellettyjen ruokien listalla.

Haluan kikherneitä! Falafeleja ja hummusta!

Kaipaan mausteista ruokaa. Korianteria, rakastan tuoretta korianteria! Haluan intialaista kavisruokaa, niitä ihania mausteita. Linssimuhennosta, kasviscurrya, naanleipää jota dipata kaikkiin niihin ihaniin mausteisiin ja värikkäisiin patoihin.

 

 

Sitä korianteria, intialaista korianteripakodaa...

Kaikki tai ei mitään

Pienikin määrä työntää minut viivan pahemmalle puolelle. Riisipuuro istuu pienenä kökkäreenä valkoisella lautasella, melkein sulautuu sen väreihin niin, ettei sitä huomaa. Iltapäivällä vähän rosollia, rasvaisessa fetajuutossa kierinyttä kikhernesalaattia. Otan varovasti pienet nokareet peruna- ja porkkanalaatikkoa, keihästelen purkkiherneitä haarukan piikkeihin. Lisää rosollia, omena on turvallista ja punajuuri ja porkkana, suolakurkkukin. Ja vesi.

Täytetyt kalkkurullat tuoksuvat pippuriselta tuorejuustolta edessäni mutta en aio koskea niihin. Riisipuuron, fetajuuston ja laatikoiden sisuksissa muhiva rasva kuristaa kurkkua. Tunnen, kuinka se jo kulkee elimistössäni ja hakee paikkaansa lantiollani. Vihaan tätä yltäkylläisyyttä, ruokaa notkuvia pöytiä ja täysiä vatsoja. Haluan laskea haarukkani takaisin paikoilleen ja kipata kaiken roskikseen mutta olen kiikissä. Puheensorina kulkee yli pöydän ja hymyilen vaivaantuneesti. Nostan haarukallisia varovasti suuhuni ja yritän näyttää normaalilta.

En elä samassa maailmassa kuin ihmiset vierelläni. Ruoka ei ole nautinto tai asia, jonka ympärillä yhteisöllisyys ja sosiaalisuus kukkii. Se on maa, josta pelot alkavat. Se on kieltoja ja muutamia sallittuja hetkiä.

Se vie ja minä vikisen. Se on musta aukko, joka imaisee minut hiuksineen, kynsineen, luineen, läskeineen, sieluineen. Se on kaikki tai ei mitään. Jokaisella haarukallisella työnnän itseäni rajan toiselle puolelle. Yksi, kaksi, kolme. Lähtölaskennat hulluudelle.

Loppuilta on mielessäni vain välähdyksenomaisia muistoja. Kuin salamavalolla otettuja valokuvia syyllisestä itse teossa. Minä alakerran pakastimen luona syömässä jäisiä pullia suoraan pakastepusseistaan. Järsin niiden jäistä ihoa ja tungen niitä suuhuni sulattamatta ja ajattelematta. Minä konvehtirasian yläpuolella, ahneet sormet napsimassa niitä kaikkein pahimpiakin suklaita. Minä yksin keittiössä rääpimässä laatikkojen pohjia ja fetajuustossa uivia kikherneitä, kylmentyneitä ruokia, jotka olisivat olleet niin paljon parempia hetki sitten yhdessä nautittuina.

Räps, kaikki ne jäävät kuviksi mieleni pohjukoille. Kuin joku muu olisi ottanut ne ja kuin tuo ruokaa sisälleen mättävä olento en olisi minä vaan joku riivattu. Jokin täysin kontrollin kadottanut olento. Kaikissa niissä kuvissa on jotain eläimellistä. Kaikki järkevät ajatukset ovat murskaantuneet hallitsemattoman mättämisen alle. En tuo ole minä. En voi olla.

Kaikki tai ei mitään. Tänään sen on pakko olla ei mitään. En kestä muuten.

Voin syyttää kaamosta. Tämänhetkisen maailman valon puutetta, minkä vuoksi on etsittävä sitä jostain sisältäni. Minun aurinkoni nousee ruoan ja laihduttamisen laitumilta, murisevasta vatsasta ja tyhjistä keittiön kaapeista. Luulen niin. Ainakin tunnen voitonriemua, kun peilistä katsoo takaisin jotain luisempaa kuin eilen.

Olen ollut sairas pitkään. Anoreksiaa, bulimiaa, laihtumista, ahmimista, pakkoliikuntaa, pureskelua ja sylkemistä, ylipainoa, vaarallista alipainoa. Ainakin kymmenen vuotta sairautta tai elämäntapaa, miten sen nyt haluaakin määritellä. En itsekään tiedä tarkalleen, olenko sairas vai terve. Kun on niin syvällä tässä suossa, niin on vaikeaa oikein kunnolla nähdäkään.

En tiedä, haluanko kadota vai tehdä itseni näkyväksi. Voin tuijottaa itseäni tuntikausia peilistä näkemättä oikein mitään. Sitten muistan joskus saaneeni laihduttamalla esille ainakin luita. Ainakin niitä minusta löytyy, jos ei muuta.

Ehkä laihduttaminen saa peilikuvan vastaamaan jotain, eikä vain tuijottamaan mitäänsanomattomana takaisin. Edes huutamaan kivusta.

Ja ehkä jossain kaiken tämän lihan alla on jotain arvokasta, jotain unohdettua.

Vesipaastosin kaksi päivää vanhemmilla vietetyn viikonlopun jälkeen, kunnes tänään aamuyöllä söin paketillisen Enkeli-konvehteja. Se on syy jatkaa paastoa, vaikka tiedänkin tarkalleen, kuinka typerältä tämä kuulostaa. Ei vain jotenkin kiinnostaa enää se, mikä on terveellistä tai järkevää.