Pienikin määrä työntää minut viivan pahemmalle puolelle. Riisipuuro istuu pienenä kökkäreenä valkoisella lautasella, melkein sulautuu sen väreihin niin, ettei sitä huomaa. Iltapäivällä vähän rosollia, rasvaisessa fetajuutossa kierinyttä kikhernesalaattia. Otan varovasti pienet nokareet peruna- ja porkkanalaatikkoa, keihästelen purkkiherneitä haarukan piikkeihin. Lisää rosollia, omena on turvallista ja punajuuri ja porkkana, suolakurkkukin. Ja vesi.
Täytetyt kalkkurullat tuoksuvat pippuriselta tuorejuustolta edessäni mutta en aio koskea niihin. Riisipuuron, fetajuuston ja laatikoiden sisuksissa muhiva rasva kuristaa kurkkua. Tunnen, kuinka se jo kulkee elimistössäni ja hakee paikkaansa lantiollani. Vihaan tätä yltäkylläisyyttä, ruokaa notkuvia pöytiä ja täysiä vatsoja. Haluan laskea haarukkani takaisin paikoilleen ja kipata kaiken roskikseen mutta olen kiikissä. Puheensorina kulkee yli pöydän ja hymyilen vaivaantuneesti. Nostan haarukallisia varovasti suuhuni ja yritän näyttää normaalilta.
En elä samassa maailmassa kuin ihmiset vierelläni. Ruoka ei ole nautinto tai asia, jonka ympärillä yhteisöllisyys ja sosiaalisuus kukkii. Se on maa, josta pelot alkavat. Se on kieltoja ja muutamia sallittuja hetkiä.
Se vie ja minä vikisen. Se on musta aukko, joka imaisee minut hiuksineen, kynsineen, luineen, läskeineen, sieluineen. Se on kaikki tai ei mitään. Jokaisella haarukallisella työnnän itseäni rajan toiselle puolelle. Yksi, kaksi, kolme. Lähtölaskennat hulluudelle.
Loppuilta on mielessäni vain välähdyksenomaisia muistoja. Kuin salamavalolla otettuja valokuvia syyllisestä itse teossa. Minä alakerran pakastimen luona syömässä jäisiä pullia suoraan pakastepusseistaan. Järsin niiden jäistä ihoa ja tungen niitä suuhuni sulattamatta ja ajattelematta. Minä konvehtirasian yläpuolella, ahneet sormet napsimassa niitä kaikkein pahimpiakin suklaita. Minä yksin keittiössä rääpimässä laatikkojen pohjia ja fetajuustossa uivia kikherneitä, kylmentyneitä ruokia, jotka olisivat olleet niin paljon parempia hetki sitten yhdessä nautittuina.
Räps, kaikki ne jäävät kuviksi mieleni pohjukoille. Kuin joku muu olisi ottanut ne ja kuin tuo ruokaa sisälleen mättävä olento en olisi minä vaan joku riivattu. Jokin täysin kontrollin kadottanut olento. Kaikissa niissä kuvissa on jotain eläimellistä. Kaikki järkevät ajatukset ovat murskaantuneet hallitsemattoman mättämisen alle. En tuo ole minä. En voi olla.
Kaikki tai ei mitään. Tänään sen on pakko olla ei mitään. En kestä muuten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti